Tänä viikonloppuna kisataan Jukolan Viesti ja sen kunniaksi pikkumuistelot omasta Jukola-kokemuksesta (hulluudesta tai päähänpistostakin – voisi myös sanoa). Oma Jukola-suunnistukseni oli vuonna 2019.
Olen viimeksi suunnistanut koulussa yläasteella (niin varmaankin moni muukin meistä tai teistä), eikä siitä touhusta ole jäänyt hirveästi mitään mieleen. Muutamat ystävät suunnistavat, mutta en ole ikinä ajatellut sitä omaksi harrastukseksi. Ei minulla ole mitään suunnistusta vastaan, mutta ehkä muut lajit ovat vaan houkutelleet enemmän.
Mutta kannattaa olla varovainen, mitä menee lupaamaan, koska löysin tosiaan itseni Jukolan neljännen osuuden lähtöviivalta kesäkuussa 2019. Ja päädyin sinne vain ja ainostaan uuden vuoden lupauksen takia. Tapahtui nimittäin niin, että viettäessämme uutta vuotta yhdessä suunnistavien ystäviemme kanssa muutaman kuplajuoman jälkeen intouduimme tekemään uuden vuoden lupauksia. En tajua, mitä päässäni liikkui, mutta seuraavana aamuna tajusin luvanneeni osallistua suunnistuskilpailuun puolen vuoden kuluttua. Eikä mihin tahansa kilpailuun, vaan THE Jukolaan, apua!
Luvattu mikä luvattu ja niinpä aloin googlailla hikikarpalo otsalla suunnistuskouluja. Vaikka välillä aika uhkarohkea olenkin, enkä pelkää haasteita, niin tässä kohtaa tajusin, että ihan neljänkymmen vuoden takaisella suunnistuskokemuksella ei Jukolaan lähdetä, lol. Niinpä kävin suunnistuskoulussa ja osallistuin kevään ajan Iltarasteille. Yhden kerran tosin piti jättää Iltarastit kesken, kun juoksin niin pahasti rastin ohi, enkä suuttumuksen takia palannut rastia hakemaan, mutta muuten rastit löytyivät välillä helpomman ja välillä vaikeimman kautta.
Meillä oli superkiva joukkue ”Flash in the night” ja yhteishenki syntyi nopeasti. Vuoden 2019 Jukola kisattiin Kangasalla, joten pääsin näppärästi mökiltä siirtymään kisa-alueelle. Ja olihan itse tapahtumapaikka huikea ja ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua! Jukolan lähtö oli illalla klo 23, päivällä kisattiin Venlojen Viesti ja fiilistelimmekin koko päivän kisa-alueella kivaa fiilistä.
Lähtö oli siis klo 23 ja se otsalamppujen meri oli vaikuttava näky. Ja vaikka on valoisat kesäyöt, kyllä siellä metsässä sen verran hämärää on näillä leveysasteilla, että otsalamppu on tarpeen. Siitä aloin sitten odottaa oman osuuteni alkamista. Aikaisin aamulla pääsinkin matkaan ja voin vaan todeta, että yhden kevään suunnistuskokemuksella ei Jukolassa vielä hurrata! Viestiosuudet ovat haastavia ja rastit vaikeita löytää, oma osuuteni oli linnuntietä noin 7,5 km, mutta siellä metsässä suunnistaessa (lue harhaillessa) reitti on paljon paljon pidempi. Lisäksi rasteja on useita lähekkäin, joten leimatessa täytyy olla tosi tarkkana oikean rastin kanssa, koska väärästä leimauksesta diskataan koko joukkue. Joten rennosti vaan, ei mitään paineita, lol.
Onni oli, että pääsin peesaamaan osan matkasta ja kirmasinkin siellä metsässä elämäni juoksun sekä myös elämäni suunnistuksen. Kaikki kilpajoukkueet olivat jo tuossa kohtaa maalissa, metsässä oli harrastajat jäljellä ja monet meistä tekivätkin yhteistyötä. Maasto oli todella raskas sekä haastava ja muistankin sättineeni itseäni metsässä juostessani tästä älyttömästä lupauksesta. Mutta samalla olin itsestäni superylpeä pärjätessäni moisella suunnistuskokemuksella haastavissa olosuhteissa. Oma suunnistukseni kesti vajaat kaksi tuntia, en ole ikinä aiemmin juossut metsässä niin pitkää aikaa! Polkuja toki pyritään käyttämään, mutta usein rämmitään kosteikoissa & soilla, hypitään ojien sekä puunrunkojen yli ja rynnätään puskien läpi, joten kunnon täytyy olla kyllä kohdillaan. Pitkään harrastaneet toki osaavat katsoa jo kartasta optimaalisen reitin maastonkin suhteen, mutta itse en ole niin pitkällä, kuten tästä suunnistuskokemukseni pituudesta voi jo päätellä.
Mutta olihan se hienoin tunne ikinä kirmata kaikkensa antaneena maalisuoraa pitkin maaliin, en ole ikinä tehnyt sitä ennen enkä sen jälkeen noin kovaa urheilusuoritusta. Ja hei – kaikki rastit olivat oikein, meidän joukkue teki kokonaisuudessaan upean suorituksen! Ihan voittajafiilis ja hullusta lupauksestani huolimatta muistelen tätä kokemusta suurella lämmöllä ja onnittelen edelleenkin itseäni hienosta suorituksesta. Tosin nyt oli pakko sanoa ei, kun ystävämme yritti houkutella minua tämän kesän Porvoon Jukolaan, pupu meni minulla täysin pöksyyn!! Pitäisi oikeasti suunnistaa enemmän, jotta uskaltaisin tähän touhuun toisen kerran.
Mutta never say never, uusia uusia vuosia tulee ja eihän sitä tiedä… Suunnistus on kyllä todella kiva harrastus, sitä voin todella suositella vaikka Iltarasteihin osallistumalla. Osaatko sinä suunnistaa? Tai mikä on ollut sinun hulluin uuden vuoden lupaus, jonka olet ikinä tehnyt?
Artikkelikuva Unsplashed
