Uupumus on jatkuvaa aaltoliikettä

Joinakin päivinä sitä ajattelee toipuneensa, joinakin päivinä sitä toivoo toipuvansa ja joinakin päivinä pelkää, ettei toivukaan.. Uupumus on jatkuvaa aaltoliikettä.

Viime syksyisen burnoutin ja uupumusdiagnoosini jälkeen uupumus on ymmärrettävästi ollut valitettavan vahvasti elämässäni läsnä. Joinakin päivinä sitä ajattelee toipuneensa, joinakin päivinä sitä toivoo toipuvansa ja joinakin päivinä pelkää, ettei toivukaan. Elämästä on tullut aikamoista jatkuvaa aaltoliikettä ja tyynien päivien määrä on nopeasti laskettu. Tunnistan, että muutaman kuukauden sairausloma ei ollut laisinkaan riittävä, mutta yrittäjän työstäni oli valitettavasti täysin mahdotonta olla pidempään pois. Tämä tosin olisikin sitten ihan oma postauksen aihe, joten se siitä tällä erää.

Muistan toivoneeni viime syksynä hieman pahimmasta kuopasta noustuani, että tulisipa ajanjakso, vaikkapa puoli vuotta, jolloin ei tapahtuisi mitään ikävää. Vuosien haasteet ja epävarmuus ovat jääneet niin vahvasti kehon sekä mielen muistiin, että toipumiseen oikeasti tarvittaisiin ajanjakso, jolloin ei tapahtuisi mitään haasteellista. Toki elämä on jatkuvaa aaltoliikettä – pienet harmit sekä murheet kuuluvat elämään ja niitä tulee sekä menee, mutta tällä tarkoitan siis oikeasti isompia haasteita. Sellaisia jotka tuntuisivat kenestä tahansa meistä ikäviltä ja haastavilta voimavarojen ollessa hyvälläkin tolalla, mutta silloin niistä selvittäisiin. Mutta uupumisen toipumismatkan ollessa kesken mieli ja keho eivät vaan jaksa, eivätkä enää pysty vastaanottamaan jatkuvia huonoja uutisia. Ja se on ihan ymmärrettävää.

Kirjoitin edellisessä postauksessani asenteesta sekä sen merkityksestä ja olen edelleenkin samoilla linjoilla; omaan asenteeseen voi vaikuttaa. Asenneasia on kuitenkin kaksiteräinen miekka ja tämä seuraava pointti kannattaa tiedostaa. Elämässä voi tulla vastaan tilanteita tai ajanjaksoja, jolloin ei kannata puskea liian pitkälle oman positiivisen asenteen avulla. Jos haasteet, pettymykset sekä vaikeudet kasautuvat ja seuraavat toisiaan yli omien voimavarojen, on ok olla vihainen, pettynyt , surullinen ja ihan s….nan poikki. Yhden yhtä kiitollisuuden aihetta ei ole juuri silloin mielessä, eikä halua kuulla edes puhuttavan koko kiitollisuusaiheesta. Eikä ainakaan halua kuulla, kuten minulle sanottiin, että ”hyväksi purjehtijaksi tullaan myrskyissä”. Voihan veeee, sanonpahan vaan!

Tosin huomaan senkin, että huonoihin uutisiin alkaa turtua ja valitettavasti myös tottua, epävarmuus on jatkuvasti läsnä. Uuden ja toistuvan sellaisen taas kerran tullessa kohdalle se tottakai ensin kirpaisee, mutta mielessä vilahtaa, että mitäpä muuta tässä olisikaan ollut odotettavissa. Onneksi on myös hetkiä, jolloin jopa naurattaa ja ei voi uskoa kaikkia näitä tapahtumia edes todeksi. Ja sitten sitä tietty alkaa pelkäämään pahinta, koska kuten edellä kirjoitin vuosien haasteet ja epävarmuudet ovat jääneet niin vahvasti kehoon sekä mieleen asumaan, ettei oikein enää edes uskalla tarttua minkäänlaiseen varmuuden tunteeseen. Ja se kyllä kieltämättä tuntuu raskaalta.

Mitä tällä kirjoituksella sitten haen? Yritän ehkä ensisijaisesti kirjoittaa itselle auki, miksi uupumus hiipii taas mieleeni ja jokaikiseen jäseneeni. Ja jos minulla olisi kirjoittamisen lahja, osaisin kuvailla niin paljon paremmin, miltä tämä oikeasti tuntuu sekä kropassa että mielessä. Viime viikkoiset huonot uutiset ovat olleet taas yksinkertaisesti liikaa, eikä toipumismatkalla oleva mieli jaksa vastaanottaa niitä. Ja tiedän, etten ole yksin. On monia, jotka ovat olleet saman kaltaisessa tilanteessa tai ovat sellaisessa juuri nyt. Te tiedätte, mistä kirjoitan ja mitä tarkoitan. Moni muu voi yrittää ymmärtää ja yrittää samaistua, mutta melkeinpä uskaltaisin väittää, että todellisen uupumuksen olemuksen ymmärtää vain toinen saman mankelin läpikäynyt.

Jos eksyit lukemaan tämän, saa jättää tsempit <3