Kirjoitin edellisessä postauksessani tienhaarasta ja etenemisestä. Ja siitä valinnan vaikeudesta. Tässä postauksessa pohdin elämän haasteita ja muutosta.
Muutos on mielestäni hyvästä, vaikka se ei aina juuri siinä hetkessä tunnu siltä. Koska usein sitä mukautuu vallitsevaan tilanteeseen, vaikkei ihan tyytyväinen olisikaan, jos ei tule pakottavaa tarvetta muutokselle. Kaikki sujuu ihan ok, vaikkakin mielessä nakertaakin epäilys ja epävarmuus omasta tiestä.
Omalla kohdallani muutoksen tarve tuli erittäin näkyväksi viime keväänä. Yrittäjyyteni rintamalla on ryskynyt vuosien varrella; päämiehiä on lopettanut sairastumisen takia, on tullut konkursseja, on vaan hävitty vähin äänin – kaikenlaista ja monen moista. Ja kun samaan aikaan omassa yksityiselämässä on ollut haasteita riittämiin, on jaksaminen tosiaan ollut koetuksella. Mutta viime toukokuiset tapahtumat olivat itselleni se piste, jossa mitta vaan yksinkertaisesti tuli täyteen ja ymmärsin, että muutos on välttämätöntä. Nimittäin jos mitään ei muuta, mikään ei muuta. Tai toinen suosikkini: älä valita, ala valita!
Niinpä universumi alkoi näyttää minulle tietä ja löysin itseni viime syksynä ihanien opintojen keskeltä. Ja ihan oikeasti ajattelen näin universumista, koska minulla edelleenkään tänä päivänä ole kuvaa, miten päädyin Valmentamon webinaariin. En edes muista aihetta, josta siitä puhutiiin. Muistan ainoastaan sen tunteen, jonka webinaari minussa aiheutti ja siinä hetkessä tiesin, että tämä on minun juttu ja päätin alkaa muuttaa elämääni. Ja niin alkoi pikkuhiljaa tapahtua elämässäni muutosta. Ensin pieninä hentoina kuiskauksina, sitten jo selkeämpinä mielen välähdyksinä ja lopulta tänä keväänä kaikki loksahteli paikoilleen, ja nyt tiedän, mitä jatkossa haluan.
Minua on monta kertaa pelottanut heittäytyä uuteen. Minua on jännittänyt, mitä tästä tulee. Minulla on ollut rohkeuteni koetuksella ja huijarisyndrooma on nostanut päätään. Olen stressannut, oliko oikein kun sanoin ei. Olen myös stressannut, oliko oikein kun luovuin asioista. Olen pohtinut ja pohtinut, uskallanko hypätä uuteen. Mutta kun olen vaan sitkeästi jatkanut eteenpäin, rohkeus ja varmuus ovat kasvaneet siinä samalla. Ja olen myös (salaa) itsestäni aika ylpeäkin, koska olen löytänyt uusia voimavaroja, joiden olemassa olosta en tiennyt ja olen oppinut myös uusia taitoja, joita en ajatellut ikinä oppivanikaan.
Haasteet kuuluvat elämään ja itse ainakin harjoittelen edelleenkin elämään niiden kanssa. Mutta kiitän myös näitä haasteita, koska ne ”pakottivat” minut muutoksen tielle. Minun vuoroni on nyt! -kokonaisuutta ei olisi nyt syntymässä ilman kaikkia haasteitani ja uskon sekä toivon voivani auttaa myös muita kaltaisiani naisia tämän kokonaisuuden avulla. Ainakin itse itseäni olen pystynyt auttamaan ja tunnen oloni juuri nyt tasapainoisemmaksi kuin pitkään aikaan.
Ja alan myös löytää taas yhteyttä itseeni uudelleen ja kuulemaan mitä haluan sekä kaipaan. En sitä mitä ajattelen muiden minun haluavan. En sitä mitä ajattelen minun kuuluvan haluavan. Vaan sitä mitä minä itse oikeasti haluan. Se on mielestäni todella arvokas saavutus näiden kaikkien haastellisten vuosien jälkeen.
Kerron ihan pian lisää Minun vuoroni on nyt! -kokonaisuudesta. Pysy kuulolla – itse ainakin olen superinnoissani! Jos mitään ei muuta – mikään ei muutu.
Artikkelin ihana kuva <3
