Löysin yhden blogini luonnoskirjoituksen kesältä 2025. Tämä pohdinta on kirjoitettu, kun taas kerran työrintamalla oli ryskynyt ja yritin väkisin löytää vastausta tulevaisuuteeni liittyen. Ja siis nimenomaan työn osalta. Jostain syystä en kirjoitusta silloin julkaissut, mutta julkaisen sen nyt, koska ajattelen teistä monen pystyvän samaistuvan tähän kirjoitukseen. Elämässä tulee vaiheita, jolloin tuntee seisovansa tienhaarassa, eikä ole lainkaan varma, mihin suuntaan kannattaisi edetä.
Nyt oma tie tuntuu olevan löytymässä ja tuskainen etsiminen on tauonnut. Toki alla olevassa tekstissä kuvailtu oman itsensä kuuleminen on vielä työn alla ja sitä omaa yhteyttä yritän taas rakentaa uudestaan. Mutta matkalla ollaan siihen(kin) suuntaan.
Olen kirjoittanut vuosi sitten kesällä näin:
Meistä kukin on varmasti elämänsä aikana tuntenut seisovansa tienhaarassa ja miettinyt kuumeisesti, mihin suuntaisi seuraavaksi? Itse olen juuri nyt sellaisessa tilanteessa ja välillä yritän pakahtumiseen saakka saada puserrettua vastausta sisimmästäni, mutta eihän se niin vaan toimi. Miten ihmeessä edetä siis tästä tienhaarasta?
Kun (kirjoitan kun, koska uskon että meillä kaikilla on ollut tällaisia hetkiä – joillakin useammin joillakin harvemmin) on elämässään pisteessä, jolloin tietää muutoksen olevan väistämätöntä, pitäisi pystyä/uskaltaa pysähtyä. Samassa hornankattilassa päivä toisensa perään pyörimällä mitään muutosta ei synny, eikä uusia ajatuksia pulpahtele mieleen. Muutos tarvitsee tilaa ja se tarvitsee myös aikaa, mutta ennen kaikkea se vaatii pysähtymistä oman itsensä äärelle. On uskallettava pysähtyä ja päästää irti totutuista ajatusmalleista, jotta kuulee omat toiveet syvältä sielusta. Ja nimen omaan ne omat, koska hyvin helposti sitä tulkitsee ympäristön vaatimukset, sekä muiden mielipiteet ja sanat omaksi tahdokseen, sitä kun haluaa sopeutua muottiin, eikä kuule enää lopulta itse itseään.
Kun olen itse viimein saanut edes jonkinlaisen yhteyden omaan itseeni ja päässyt kuulostelemaan sisimpiä toiveitani, sieltä on alkanut pulpahdella vastauksia. Osa niistä on aika yllättäviäkin, osa sellaista, jotka ovat muhineet jo pidemmän aikaa ja olen ollut niistä jollain tasolla jo tietoinenkin. Silti edelleenkin minun on vaikea kuulla itseäni, nimittäin jossain kohtaa matkan varrella on käynyt niin (tosin en lainkaan tiedä missä), että tuo yhteys on katkennut.
Ja kun päätös etenemisestä on tehty, menee pupu pöksyyn tuhat kertaa ja haluaisi tasan tarkkaan pyörtää päätöksensä ja palata entiseen. Koska ei usko pystyvänsä. Koska turvallisessa on niin paljon kivempi olla. Koska ei uskalla hypätä uuteen. Koska mitä jos epäonnistuu. Mitä jos, entä jos – niin paljon kysymyksiä ja epävarmuuden aiheita.
Epävarmuuteen sekä epämukavuusalueelle on vaikea astua, epämukavuusalue kun on nimensä mukaisesti epämukavaa. Mutta jos mitään ei muuta, mikään ei muutu. Ja pahimmilllaankin sitä ottaa vaan joitakin harha-askeleita ja voi palata uudestaan siihen samaan tienristeykseen. Tai jos ei samaan johonkin toiseen sitten.
Meillä on vain yksi elämä, jota ei kannata käyttää vellomiseen ja vatvomiseen. Vaan se kannattaa käyttää sen oman tien etsimiseen ja löytämiseen. Sitä kun yleensä tulee kaduttua asioita, joita ei tullut tehtyä. Eikä niitä, joita tuli tehtyä, vaikkei olisi ihan onnistunutkaan. Koska jos ei edes yritä, miten sitä voisi onnistuakaan.
Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää?
Ihanat kuvat
https://jettaj.fi/: Miten edetä tienhaarasta – nainen +50 vuotta? https://www.instagram.com/jettajphotography/: Miten edetä tienhaarasta – nainen +50 vuotta?
